perjantai 11. marraskuuta 2016

Ihana, kamala jännitys..

kuva fb

Ihan pakko sanoa minunkin jokunen sana koe-/kisajännittämisestä ja koiran kanssa kisaamisesta noin ylipäätään, vaikka aika alkutekijöissä tässä itsekin vielä ollaan. Kukapa meistä koiraharrastajista ei olisi joskus jännittämisen tunnetta itsessään tunnistanut? Koiraharrastukseen kun kuuluu aika usein itsensä voittaminen ja kokeissa/kisoissa käyminen. Eläimen kanssa kisaaminen on aina jollakin tavalla jännittävää, koska hyvinkään koulutettu koira ei käyttäydy koskaan ihan samalla tavalla. Tietenkin lähdetään siitä, että kaikki menee hyvin. Suuremmat mahdollisuudet on onnistua kun kokeisiin mennään noin ylipäätään vasta kun ollaan valmiita. Koirakolla on edes realistiset mahdollisuudet onnistua ja yltää haluttuun tavoitteeseen ja -tulokseen. Rimaa ei pidä kuitenkaan liian korkeallekaan nostaa vaan olla itselle armollinen. Yllätyksiä voi silti tulla aina. Se miten me yllättäviin tilanteisiin suhtaudumme ja miten pääsemme yli odottamattomista tapahtumista/pettymyksistä on jokaiselle varmasti vähän erilainen prosessi. Jotkut masentuvat vastoinkäymisistä. Kärjistetysti - ei ikinä enää. Jotkut taas sisuuntuvat ja tekevät töitä entistä enemmän. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. On vaan treenattava lisää, jotta saavutetaan haluttu tavoite. Silti mukaan ei saa tulla yhtään ryppyotsaisuutta kun työskennellään yhdessä eläimen kanssa, vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Koira vaistoaa kyllä kireydet ja ohjaajan luomat paineet. Hommassa pitää säilyä aina yhdessä tekemisenn ilo, vaikka edistymistä ei tapahdu nopeasti. Asioiden korjaaminen kun on yleensä työläämpää kuin mitä uuden asian opettaminen. Yleensä tehty työ kuitenkin lopulta palkitsee tekijänsä. Näin ainakin itse jaksan uskoa. Tulee se kovasti kaivattu onnistuminen ja sen jälkeen voi sanoa, että fiilikset ovat aika huikeat. Kaikki työ ja tekeminen on ollut sen arvoista.

Kisatilanteessa pyrin siihen, että oltaisiin mahdollisimman hyvä teami koiran kanssa. Koiraa pitää koko ajan tukea, eikä se saisi jäädä koskaan tyhjän päälle ja yksin. Sille pitää luoda fiilis, että uskon siihen ja se osaa. Rauhallinen itsevarma ohjaaja kannattelee hyvin energistäkin koiraa.

Mooren kanssa tavoitteeksi muodostui aika pian Suomen Jäljestämisvalion arvon saavuttaminen. Lähtökohtaisesti tilanne ei ollut kovinkaan helppo. Moore oli lajissa rotunsa ainoa edustaja, eikä yksikään skotti ollut käynyt aiemmin mejäkokeissa. Kaikki koirakirjat väittivät, että skotlanninterrieri on vaan näyttely- ja seurakoira. Ei sen kanssa kuulu harrastaa. Itselläni oli kuitenkin omassa päässä hyvin vahva usko Mooren osaamiseen. Se vaati paljon töitä, mutta ennen kaikkea ihan hirmuisen paljon uskoa asiaan. Ei voi sanoin edes kuvata sitä tunneta mikä seurasi onnistumisesta. Monelle kuitenkin saattaa tulla jopa esteeksi kaikelle kisaamiselle kova jännittäminen. Kaikki eivät ole kylmähermoisia ja hyviä koetilanteissa. Itsekään en sitä ole.

Ensimmäinen ns. virallinen kokeeni oli mejäkoe. Koe jännitti niin pirusti, että oli vaikea olla. Ei voinut syödä mitään ja vatsa oli koetta ennen sekaisin. Tuskan hikeä pukkasi. Onneksi mejässä ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, eikä oikeastaan mitään ole tehtävissä siinä vaiheessa kun koe alkaa. Selvisin pirunmoisesta jännityksestä ja saatiin jopa ensimmäinen tulos. Onni oli, että Moorea ei ole koskaan minun jännittämiseni koskettanut millään tavalla kuten ei muutkaan ympäristötekijät. Sillä (toisin kuin minulla) on vahva hermorakenne ja siinä mielessä sen kanssa oli helppo käydä kokeissa. Sitten tuli paljon lisää muita mejäkokeita. Toinen koe oli jo helpompi jännityksen kannalta, kolmas vielä helpompi. Koe kokeelta jännitys alkoi pikku hiljaa laimentua. Lopuksi lakkasin ihan kokonaan jännittämästä mejäkokeita ja aloin jopa nauttia niistä! Tulosten saavuttaminen tuotti suurta mielihyvää ja oli luonnollisesti hyvin palkitsevaa.


Ensimmäinen agilityn möllirata Romeon kanssa oli hirveä. Oli vaan sellainen tunne, että kaikki vaan katsovat miten olen radalla tumpelo ja kömpelö. Kukaan ei varmasti katso edes koiraa vaan kaikki katsovat minua. MINUA! Ensimmäinen virallinen startti vielä aika samoilla fiiliksillä. Lisää rutiinia tuli vaan lisää kisaamalla. Jännitys väheni joka startin myötä ja lopulta alkoi olla yhä helpompaa keskittyä pelkästään koiran ohjaamiseen. Ei tarvinnut ajatella enää sitä mitä katsojat ajattelevat. Nykyään näen radalla ainoastaan esteet ja Myyn. Mietin tulevia ohjauskuvioita ja koiran juoksulinjoja. Katselen ehkä radalla ennen olevia koirakoita. Mikä toimii, mikä ei... Mikä voisi sopia Myyllekin. Pystyn sulkemaan muun ympäristön jo kokonaan pois. Joskus saattaa vähän häiritä se, että joku tulee juttelemaan juuri ennen radalle menoa kun mielessäni pyrin vaan keskittymään suoritukseen.




Bh oli kertakaikkisen pyörryttävä kokemus molempien paimenten kanssa. Jännitti etukäteen ihan pirusti. Olo oli kireä ja väsynyt jo viikkoa ennen koetta ja kaikkinensa oli hirveät fiilikset enimmän aikaa. Ei tullut onneksi mieleenikään hinkata enää mitään viime hetken juttuja tuossa mielentilassa. Beehoo on jotenkin paljon pahempi jännityksen aiheuttaja kuin mitä myöhemmin pk-kokeet. Onneksi. Jännitys helpottui jotenkin kummallisesti heti kun pääsi tekemään sitä ikävän pitkää seuraakaaviota. Pääsi laskemaan askeleita jännittämisen sijaan. Bh:ssa onnistuminen toi valtavan hyvänolon tunteen ja vastaavasti epäonnistuminen pahan olon tunteen! Onnistuminen toi halun yrittää lisää. Mennä eteenpäin. Epäonnistuminen sai Romeon "pk-uran" loppumaan siihen paikkaan. Myös hakukokeissa onnistuminen ykköstuloksella oli itsetuntoa kohottava ja hieno asia. Sain koottua itseni, pidettyä jännityksen kurissa ja keskityin tekemään. Osaan kouluttaa pk-koiraa edes jollain tavoin ja nyt muutkin sen tietävät. Eikö niin? Sitten taas pudotus. Kaksi koetta ilman tulosta. Koira osaa kyllä ja saa kehuja, mutta ohjaaja vääntää kaiken huonoksi. Osaanko yhtään mitään sittenkään? Taas tarvitaan sitä sisuuntumista ja paljon on työtä tehtävänä. Koirista vielä sen verran, että Romeon kanssa jännittäminen oli aivan erilaista kuin mitä se on ollut koskaan Myyn kanssa. Tokossa esim. tiesin, että Romeo pysyy paikkamakuussa varmasti, mutta yhtä varmasti tiesin, ettei se kestä toisia koiria, jotka tulevat sen iholle kun se on paikkamakuussa. Myy on iloinen tättähäärä joka ei syö ketään, mutta sen energisyys on taas sitä luokkaa, että sitäkin joutuu jännittämään, mutta eri tavalla.

Oikeastaan parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että pikku hiljaa kisajännitys tuntuu jääneen matkan varrelle! Rutiinia ja tietynlaista varmuutta tulee jokaisen kisan/kokeen myötä. Enää en jännitä kisoja läheskään niin paljoa kuin mitä vielä vuotta aiemmin. Olen alkanut pitämään jollain tavalla jopa kisaamisesta ja siihen kuuluvasta jännittävästä tunnelmasta. Jännittämisen kanssa pärjään jo hyvin. Se on epämukava tunne ennen koetta, mutta ihan hallittavissa oleva tunne. Jännitys laimenee heti kun pääsee tekemään asioista. Odotus ennen kisaa on ikävää, mutta sen kestää kyllä. H. sanookin, että pidän omaa kauhuntasapainoani koko ajan yllä. Heti olen katselemassa uusia kokeita ja väsäämässä uutta ilmoa kun olen edellisestä jännityksestä selvinnyt. Ehkä tässä auttaa vähän myös perusluonnekin. Tykkään heittäytyä asioihin, vaikka jännitänkin. Töissä olen usein juontotehtävissä, heittäydyn helposti erilaisiin pieniin näytelmärooleihin, eikä yleisön edessä oleminen ole ollut koskaan itselleni sinällään vaikeaa. Varsinkaan kun olen ilman koiraa.

Jotenkin toivoisin tällä kirjoituksella luovani toivoa teihin muihin "kanssa jännittäjiin" , että jännityksestä huolimatta kannattaa voittaa itsensä ja mennä kisaamaan. Ainakin jos vähänkään mieli tekee. Onnistumisen tunne on sanoinkuvaamattoman hyvä ja antaa paljon. Epäonnistumista peläten ei kannata kilpailemista ja kokeissa käyntiä hylätä. Pettymyksiä tulee kaikille silloin tällöin. Jalostustietojärjestelmän ei tarvitse olla ihan kupruton, eikä viiden onnistumisen suora. Yleensähän se on myös niin, että he eniten arvostelevat, jotka eivät itse uskalla. :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti